Kolmaskymmenes päivä: TulinbergKirsti Simonsuuri
Puiston hämärässä, johon lumi vain antaa valonhohdetta, asuu syvä rauha. Silmät tottuvat pimeyteen ja erottavat kiviä, pensaita, kuuran ja ohuen lumen peitossa, mutta niitä ei voi nähdä tarkkaan, vain epämääräisinä muotoina. Tämä on luonnonvarainen puisto, paremminkin hoidettu metsä, mutta siinä ei ole mitään suunnitelmallisuutta, ei ranskalaista geometrisuutta, ei italialaista monitasoisuutta, ei englantilaista luolien ja vesiputousten ornamentiikkaa. Kuitenkin siinä on avaruutta, metsää, jonka voi nähdä puilta. Hoidetun ajatuksen ideaali, jotakin miellyttävää ja vastenmielistä samalla kertaa.
Kylmyys pakottaa minua lähtemään, ja yritän etsiä tietä joka vie ulos puistosta. Mutta silmäni erottavat pimeässä jotakin outoa, jota en pysty heti tajuamaan. Käpertynyt hahmo, kumartuneena sillan valkeaa ja jäistä kaidetta vasten. Ajattelen hetken, että se on eläin. Sitten ajattelen, että se on hullu poika kadun vilskeestä, sillä niin omituinen on sen hahmo. Mutta ei hän voisi olla ylhäällä näin myöhään.
Kävelen sillalle ja näen hahmon pimeässä. Se on ihminen, mies, pitkä tumma takki ja patalakki, kävelykeppi sojottaa sillan kaiteessa, ja liikkuu nytkähdellen kun mies sitä puristaa. Tulen lähemmäs ja hän huomaa minut.
"Ottakaa povitaskustani, palttoon alla on takki ja liivit, liivien taskusta ottakaa pieni pullo ja pankaa se huulilleni, olkaa niin ystävällinen. Sydämeni ..." Teen kuten hän pyytää ja hän vetää henkeä saatuaan lääkettä.
Näen hänen kasvonsa pimeässä, johon silmäni ovat nyt erinomaisesti tottuneet ja jopa terästyneet. Niissä on jotain tuttua. Terävä, kyömyinen nenä, riippuvat pussit silmien alla, joita puuteri peittää huonosti, esiintyöntyvä, suorastaan lurpattava alahuuli, pieni leuka ja leuan alla roikkuva ihopussi, ja ennen kaikkea hyvin suuret, pistävät silmät jotka katsovat minuun. Patalakki on vedetty syvälle päähän niin että otsa ja korvat ovat peitossa.
"Kiitän teitä", mies sanoo, "miten voinkaan palkita vaivanne, armollinen nuori ihminen?"
"Kiitos, ei kestä, mutta asutteko jossain lähellä, tarvitsetteko ehkä apua kotiin saakka?" kysyn.
"Asun aivan korttelin tuntumassa, Kaarlenkadulla. Käyskentelen täällä useinkin, ja löydän aivan varmasti nyt talooni. Mutta ei kai ole sopimatonta pyytää nuorta ihmistä kävelemään kanssani ja ehkä astumaan talooni, jossa palvelijallani on varmasti jo valmiina kupillinen harvinaista uutta herkkua, illalla ajatusta ja unta niin suosivaa kahvia. Saanen ehkä tarjota teillekin? Olen mestari Erik Tulindberg, saanko esittäytyä", sanoo tummaviittainen mies jo nyt selvästi virkistyneenä, ja puhuu syvällä, täyteläisellä äänellä, hieman verkkaisesti.
Erik Tulindberg, viulisti, korkea-arvoinen virkamies. Hän ei ole kovin vanha vielä, varmasti alle neljänkymmenen, mutta hänen liikkeissään on jotain raskasta ja kömpelöä, lukuunottamatta hänen käsiään, jotka koko ajan kävellessämme elehtivät ilmeikkäästi.
"Tämä ilmasto ei ole hyvä minulle ... teemat katoavat, ja sitten saan noita kohtauksia, jotka hetkeksi hävittävät minulta kaiken uskon tulevaisuuteen ... tulevaisuus pyyhkiytyy minulta pois...", Tulindberg selittää osittain itsekseen.
"Kahvi on hyvää sydänlääkettä", hän sanoo ja kaataa kahvikuppiinsa akvaviittia pöydän tarjottimella olevasta pullosta. "Oikea medikamentti, ei niinkään hyvänmaknista. Tahdittaa sydäntä, tiedättekö, tahdittaa hyvin ja antaa samalla lämpöä, tuo rauhallisia, selkeitä ajatuksia. Ei kovin usein otettuna tietystikään. Katsovat sitä täällä kovasti pahalla, pitävät minun vieraista tavoista kovin vähän, mutta jo Stockholmista on vaikea löytää katua, jolla ei olisi kahvihuonetta, puhumattakaan Pariisista tai Lontoosta..." Tulindberg puhelee kun maistelemme palvelijan tuomalta kahvitarjottimelta kahvia ja pieniä suklaamakeisia.
Olohuone on avara ja hyvin kaunis kellertävään sävytetty kodikas tila. Seinillä ja katossa olevat kynttilävalaisimet antavat runsaasti valoa, ja kahdessa nurkassa olevat kakluunit ovat tehneet huoneesta lämpimän. Olohuone on puoli kerrosta kadun pinnan yläpuolella, mutta ikkunaluukut on suljettu ja verhot vedetty kiinni, niin että ei oikeastaan voisi tietää olevansa kaupungin keskustassa.
"Minulla on niin kovin vähän seuraa täällä nähkääs, kovin vähän puhuttavaa. Minulla on soittajani, loistavia muusikoita kaikki, mutta keskustelua, sitä ei ole... Ei täällä kukaan järjestä soiréeta, ei täällä nautita ihmisten hyvästä seurasta... Enkä toisaalta viitsi liittyä mihinkään klubiin, tympeissä illanistujaisissa aikaani kuluttamaan, sitomaan itseäni kovin keinotekoisin luottamussitein... Liian monissa hautajaisissa ja häissä musiikkiani tarjoilemaan...", Tulindberg sanoo, mutta hänen äänessään ei ole minkäänlaista valittavaa sointia. Hymyilee. Sipaisee vasemmalla kädellään lyhyttä arkiperuukkiaan, panee sitten kätensä poskeaan vasten. Hymähtää.
"Minulle on tarjottu paikkaa Turusta ja Stockholmasta, kummankin tunnen hyvin, ja ehkä joskus lähdenkin. Mutta en nyt. On aika intresanttia havaita, että voin sentään tehdä työtä tässä kaupungissa. Olen kruunun virkamies, tiedättekin ehkä, en tarkoita sitä. Mutta puhun musiikista, siitä pirullisesta ja paratiisillisesta voimasta, jonka takia tapasittekin minut tuolla puiston pimeässä... en saanut teemojani muistiin, tuntui kuin koko päivä olisi hukkaan heitetty, tuskallista, miksi ihminen saa niin vähän kiinni siitä mitä aavistaa... Mutta eräällä tavalla viihdyn täällä. Pohjoinen yksinkertaistaa, niin paljon siitä mikä on tarpeetonta putoaa itsestään pois, turhat kaiut, ikään kuin niiden soinnin ja niiden valöörin tajuaisi paljon nopeammin täällä ... jos vain haluaa. Sanovat, että minulla on aivan erityinen melodinen fantasia, mutta minä sanoisin, että pikemminkin on selkeitä melodioja, jotka ikään kuin soivat viulun sisästä; soittajan ei sitten tarvitse tehdä paljon muuta kuin kuunnella instrumenttiaan... Sellaisia ovat minun sävellykseni... Minäkin kuuntelen, kuuntelen paljon, ja täällä minulla on aikaa kuunnella... no, tietysti se voi olla ikävää elämää, ehkä se on, ehkä liian tasaista, sillä säveliään ei voi kuunnella loputtomiin... jos kuuntelee, alkaa kuulla sellaista mitä ei ole... katsokaahan, minä ajattelen sävelien todellakin olevan olemassa, merkitsen niitä sitten muistiin, se on minun tehtäväni, melodioitten muistiinmerkitsijä...
Tulindberg ojentelee kumpaakin kättään ja antaa niiden pudota niin kuin niissä olisi punnukset. Hänen silkkitakkinsa kohoaa ja kahisee. Mietin miten rehellinen hän todella on. Sillä hänessä on myös jotakin teatraalista, maskuliinista itsetehostusta.
"Ei täällä eikä koko Suomessa ole sellaista kuin minä... ymmärrättehän, en minä ole mikään kirjuri, olen taiteilija ja kun puhun muistiinmerkitsemisestä, puhun taivaallisesta musiikista, jota kuulee haltioituneena, enkelien laulua, sellaista, jota ei oikeastaan voi mitenkään merkitä inhimillisin merkein... Sitten niitä esitetäan näissä salongeissa ja kammareissa ja ne muuttavat luonnettaan... ne ikään kuin kesyyntyvät, kun ihmiset kerääntyvät kuulemaan vain nähdäkseen toisensa. Täällä kävi ystäväni Acerbi, mainio italialainen ystävä, ja hän kuuli yhden jousikvartettoni, tässä samaisessa huonecssa. Hän ymmärtää italialaisena miten musiikki on jumalten muisti ihmisissä, niin sanoakseni, ja hän ymmärtää, ettei sitä aina voi esittää julki sellaisena kain se alunperin kuultiin. Mutta hän on myös hyvin käytännöllinen mies, ymmärtää esitystilanteiden sosieteettiarvon... Ei, mutta Teistähän minun piti sanoa jotakin, suonette anteeksi, että näin puhun, ikään kuin luvatta, muttaTekään ette liene näiltä seuduilta... jostakin hyvin kaukaa olette, tiesin sen heti..."
En ehdi vastata, enkä olisi oikein välittänytkään, kun Tulindberg jatkaa. Hän on selvästi voittanut sairaskohtauksensa tuskan, hän nauttii siitä, että hän nyt voi puhua vapaasti, aivan kuin hän olisi joutunut tukahduttamaan puhumisen haluaan hyvin pitkään. Maistelen kahvia, joka on hyvin tummaksi paahdetuista pavuista keitetty, tummemmista kuin italialainen tai ranskalainen, mutta sitten se on keitetty eri menetelmällä, todennäköisesti vain kaatamalla vettä rouhittujen papujen päälle. Tulindberg naputtaa pähkinäpuiseen pikkupöytään. Kupit, kannu ja pullot tärisevät tarjottimella.
"Matkoiltani tuotuja, Meissenia, ja pöydän ostin N¨rnbergista. Siellä on joka paikassa nyt kovin levotonta. Olin Ranskassa, hankkiakseni muutaman virginaalin tänne, tapaamaan tuttuja, mutta jouduin lähtemään, kun kuningasta mestattiin. Menin tapaamaan rakasta rouva herttuatar de Duras'ia, jolla on neekerityttö palvelijattarena, hän on henkevä ja hyvin sivistynyt nainen, ja nyt tästä orpona löydetystä neekeritytöstä on tullut koko Pariisin puheenaihe, sikäli kuin ehtivät monilta levottomuuksilta. He asuvat St. Germainessa, hienossa kaupunkitalossa, paljon suuremmassa kuin tämä, lukuisine palvelijoineen, joista yksi on tämä Ourika, neekerityttö, mutta sanoisin erittäin kaunis. Ei hän paljon joudu töitä tekemään. Kerran hän on soittanut minunkin melodioitani, pienen vähäpätöisen kappaleen viululle ilman säestystä. Tunteella soitti ... niin mutta minun piti kertoa, että hekin joutuivat lähtemään Pariisista maaseudulle, koko perhe, välttääkseen levottomuudet kaupungissa, niin etten heitä nyt viime kerralla lainkaan tavannut ... Postiahan tänne ei kannata odotella... Ei tänne... Keväällä käyn taas kauppalaivoja vastassa tuolla rannassa. Mutta talvella ei ole mitään, ei mitään, ja sitä on taas edessä monta kuukautta. Se on tietysti rauhaa ja hiljaisuutta, täytyy yrittää kuunnella, mitä aurora borealiksen urut soittavat, niin kuin ystäväni Acerbi sanoi ... Monta kuukautta... Mutta minä en ole oikeastaan kirkkomuusikko, minä olen pienille ihmisryhmille säveltävä, ajattelenkin monologein, dialogein, ehkä korkeintaan neljän hengen yksiköissä. Kirkkomuusikon täytyy ajatella satapäisiä kuoroja ja Jumalaa liturgisessa olomuodossaan, kolmiyhteisenä... Mikä vahinko, etten ole kirkkomuusikko, silloin minulla olisi työtä täällä ja talvisinkin... Niin kuin täällä lähiseudun pitäjissä, kirkoissa, joissa Toppelius on päästänyt fantasiansa valloilleen... hahhah... hänellä sitä fantasiaa on, ei minulla ... Eivät ole oikein tainneet tietää, kun päästivät hänet maalaamaan... Mutta musiikissa minä olen liian, miten sitä sanoisi, yhden ihmisen, hänen tai minun itseni kautta musiikkia kuuleva säveltäjä, että voisin olla kirkkomuusikko... No, sittenhän minun ei tarvitse mennä soittamaan näihin kirkkoihin, joissa tuo Toppelius on ollut, näkyjen näkijä, mutta kovin toisenlaisten kuin minun... En minä ymmärrä mitään siitä puheesta, jonka mukaan pohjoisessa ei voisi kirjoittaa musiikkia... Jonkinlainen aivan erikoislaatuinen mielentila... "
Kovaan pakkasyöhön laskeutuvan puiston kylmyys pistää jäseniini. On lähdettävä. On pilkkopimeä, sillä ei ole kuutamoa eikä tähtiä. Mutta tiet ovat leveitä ja kaupungin valot heijastavat etäisyydessä näyttäen suuntaa.
Erik Tulindberg. Olen kuunnellut jotakuta vuolassanaista, itsestään inspiroituvaa säveltäjää, jonka vieraana olen ollut, jonka kahvia olen juonut.
Muistelen, että Erik Tulindberg nimitettiin Tukholman kuninkaalliseen musiikkiakatemiaan vuonna 1797. Että hän kuoli vuonna 1841.
En siis ole voinut tavata häntä enkä kuulla mitään siitä, mitä hän minulle laveasti itsestään ja työstään esitti. Tukholmassa oli 1700-luvun lopussa noin 70.000 asukasta ja seitsemänsataa kapakkaa ja kahvihuonetta, Lars Huldénin Bellmaniin liittyvien laskujen mukaan. Tulindbergillä oli siis kaikki mahdollisuudet viihtyä Tukholmassa.
Mutta hän oli myös poikkeuksellisen mielenkiintoinen säveltäjä, jonka tuotannosta on vain pieni osa säilynyt. Jos hän olisi syntynyt esimerkiksi Wienissä, hän olisi todennäköisesti musiikin historian paremmin tunnettuja nimiä.
En siis ole kuullut mitään, enkä tavannut ketään. On ollut vain jonkinlainen erikoislaatuinen mielentila...
Kirsti Simonsuuri,
Pohjoinen Yökirja.
Kirjayhtymä 1981.
Esseen kirjoittaja on suomalainen kirjailija