|
|
|
Kaarle Werkko (18.5.1850-9.1.1926) on yksi Suomen kirjastohistorian
kantaisistä. Hän sekä laski perustan yleisten kirjastojemme historian
tutkimukselle että oli mukana luomassa sitä kirjastolaitosta, josta tänään
nautimme. Henkilönä hän oli sivistyshistoriamme idearikkaimpia hahmoja.
Hänestä suorastaan pursusi aloitteita kaikilla niillä aloilla, joillla hän
toimi, sillä yksi elämänalue ei hänelle riittänyt, vaan hän pani kaiken
tarmonsa peliin ainakin kolmella laajalla alalla: hän ponnisteli
kirjastojen, koulujen ja raittiuden hyväksi koko ikänsä. Kirjastoalalla
hänet muistetaan väsymättömänä tietojen kokoajana, organisaattorina ja
kirjastotoimintaan innostajana puhein, artikkelein ja aloittein. On
kuitenkin hyvä tietää pääkohdat myös hänen muilta toimialoiltaan, joilla
hän itse asiassa ansaitsi leipänsä. Palkkaa saavana kirjastonhoitajana hän
ei liene koskaan toiminut.
|
|
Helsingistä Jyväskylän seminaariin |
|
Werkko syntyi 18.5.1850 Helsingissä. Hänen alkuperäinen nimensä oli Karl Johan Wickström. Isä oli räätäliammattikunnan vanhin Johan Olof Wickström ja äiti Helena Margareta Forsman. Kodin kielioloista ei ole tietoa, mutta joka tapauksessa Werkko hallitsi täydellisesti sekä suomen että ruotsin. Koulunkäynnin yhteydessä hän joutui perusteelliseen kielikylpyyn. Poika kävi ensin ruotsinkielistä lastenkoulua, sitten suomen kielellä vuoro-opetuskoulussa ja lopuksi viisiluokkaisen ruotsinkielisen porvarikoulun, jonka käytyään hän 1867 suoritti pääsytutkinnon teknilliseen realikouluun, joka silloin oli maan ylin teknillinen oppilaitos (myöhemmin siitä kehittyi Teknillinen korkeakoulu). Nuorella Karl Johanilla olisi reaalikoulun käytyään ollut edessään selvä sosiaalisesti nousujohteinen ura, mutta silti hän valitsi toisen, taloudellisesti ja sosiaalisisesti vähemmän lupaavan tien lähtemällä 1870-luvun alussa suomenkieliseen kansakoulunopettajaseminaariin Jyväskylään. Poikkeuksellinen valinta oli kansallisen ja kansanvalistuksellisen herätyksen seurausta. Herätykseen kuului myös nimen suomalaistaminen Werkoksi 1870-luvun jälkipuoliskolla.
Tosin kansakoulunopettajan ura oli tyssätä alkuunsa melko paradoksaalisella
tavalla. Jyväskylän seminaarin johtaja Uno Cygnæus ei näet hyväksynytkään
nuorta miestä seminaariin, koska hänen mielestään helsinkiläiset eivät
oikein soveltuneet kansakoulunopettajiksi. Cygnæus kuitenkin siirtyi
Helsinkiin kouluhallituksen ylijohtajaksi ja seminaarin johtajaksi tuli
K.G. Leinberg, joka 1869 hyväksyi Werkon oppilaaksi. Kirjastoharrastus
heräsi Werkossa jo seminaariaikana, kun hän sai tutustua kirjastonhoitoon.
"Mies-seminarin toisen luokan sisä-oppilaat" hoitivat näet vuorotellen
Jyväskylän kaupungin ja maaseurakunnan yhteistä kansankirjastoa.
|
|
Kansakoulunopettajana yhteistoiminnan asialla |
|
Valmistuttuaan seminaarista 1873 Werkosta (tuolloin vielä Wickström) tuli Huittisten kansakoulun opettaja. Paikkakuntalaisten asenne koulua kohtaan ei ilmeisesti ollut kovin suopea, mikä kansakoulun alkuaikoina oli yleistä. Huittisissakin perustettiin ensin poikakansakoulu ja vielä 1876, samana vuonna, jolloin hän muutti pitäjästä, opettaja joutui toteamaan ihmisten yleisen asennoitumisen tyttökansakoulua kohtaan vielä kovemmaksi kuin poikakoulua. Tytöt eivät muka oppia tarvinneet. Tuore kansakoulunopettaja toteutti alusta lähtien täysin rinnoin yhteiskunnallisesti aktiivisen kansakoulunopettajan ihannetta. Huittisissa ollessaan hän liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Evankeliumiseuran jäseneksi, alkoi suomentaa valistuksellista kirjallisuutta, oli monien lehtien kirjeenvaihtaja, laati pitäjän kirjastolle säännöt, perusti muutaman valistushenkisen kanssa lukuyhdistyksen eli lukusalin ja järjesti sen yhteyteen kansantajuisia luentoja jne. Huittisissa hän myös alkoi kerätä tietoja suunnittelemaansa kansankirjastojen tilastolliseen esitykseen. Vasta taimella olevan kansakoululaitoksen opettajat etsivät tukea toisistaan. Kiinteää kanssakäymistä ja yhteistyötä Werkolla oli naapurikuntien, Punkalaitumen, Urjalan, Karkun ja Tyrvään kansakoulunopettajien kanssa. He tapailivat toisiaan ja järjestivät kansanuhlia, ensinnä Porthan-juhlan Huittisissa marraskuussa 1874. Hän osallistui myös yleisiin kansakoulunopettajien kokouksiin, joissa alkoi aktiiviseksi muodostuvan aloite- ja ideointitoimintansa. Jo Huittisten aikana, kansakouluntarkastajien järjestämien kokouksien yhteydessä, hän myös esitti kansakoulunopettajien yhdistysten, vieläpä koko maan käsittävän yhteisen järjestön perustamista. Se tosin toteutui paljon myöhemmin, mutta silloinkin hänen aloitteestaan ja johdollaan. Välivaiheena syntyi silloin Kellokoskella toimineen Werkon aloitteesta 1877 "Hämeen kansakoulun suosijain yhtiö". Yhdistyksen synnystä kertovassa uutisessa Uudessa Suomettaressa kerrotaan niistä perusteluista, joihin perustamisen yhteydessä vedottiin: "Useat kansakoulunopettajat ja jotkut muut kansalaiset kerran koolla ollessaan Vanajan koulussa viime tammikuussa suostuivat perustamaan yhtiön kansakouluasian edistämiseksi. Tämän yhtiön ei luultukaan kykenevän suuria tavarallisia apukeinoja hankkimaan, vaan ainoastaan työskentelemään henkisessä suunnassa. Pääasiana on kokousten pitäminen. Tosin kyllä myönnettiin yhteisille kansakoulukokouksille sekä piiritarkastajain vuotisille kokouksille arvonsa ja hyödyttäväisyytensä, vaan vaan katsottiin vielä lisääkin tarvittavan. Yleisissä kokouksissa ei ole tilaa erityispaikallisten asiain huomaamiseen, ja sen lisäksi pidetään niitä harvoin. Piiritarkastajain kokoukset ovat aiotut yksin kansakoulunopettajille eivätkä yleisölle vapaat. Niissä myöskään ei ryhdytä muihin toimiin kuin määrättyjen kysymysten keskusteluihin, usein saattaa olla aikakin hyvin supistettu." (Uusi Suometar 1877 n:o 101). Samantapaisia perusteluja tapaamme 1892, kun Werkko Turun kansankirjastonhoitajien kokouksessa ehdotti erityisen kirjastoseuran perustamista. Senaatti ei kuitenkaan hyväksynyt Kansakoulunsuosijain yhtiön sääntöjä, joten tämä yritys raukesi. Senaatin ja kouluhallituksen linja oli pitkään, että viralliset kokoukset olivat riittäviä yhdyssiteitä kansakoulunopettajille. Werkko ei kuitenkaan vastoinkäymisestä lannistunut, vaan yritti Turussa seitsemän vuoden kuluttua (1884) uudestaan synnyttää koko maan kattavan "Kansakoulun suosijain seuran". Tässä yrityksessä oli mukana myös mm. Antero Varelius. Tällä kertaa senaatti vahvisti säännöt, mutta rajoitti yhdistyksen toiminnan Turun ja Porin lääniin, mikä pian näivetti toiminnan. Lannistumaton Werkko jatkoi toimintaansa yhteistoiminnan aikaansaamiseksi kirjoittaen mm. kehotuksia paikallisten opettajayhdistysten perustamiseksi. Vuonna 1887 Tammisaaressa järjestetyn seitsemännen yleisen kansakoulukokouksen yhteydessä avautui taas tilaisuus laajempaan yhteistoimintaan. Werkko katsoi ilmapiirin sopivaksi tehdä ehdotuksen koko maata käsittävän kansakoulunopettajayhdistyksen perustamiseksi. Hän muisteli myöhemmin tilannetta seuraavasti: "Saimme kuulla juhlatilaisuuksissa ylentäviä puheita siitä, että olemme saman kansan lapsia, vaikka on eri kieli, mutta kieli ei suinkaan estä meitä seuraamasta toistemme harrastuksia ja pitämästä toisiamme saman isänmaan poikina ja tyttärinä. Ajattelin: koska nyt on sovinnon aika, niin sopii tehdä ehdotus yleisen kansakoulunopettajayhdistyksen perustamisesta. Tein ehdotukseni sekä suomeksi että ruotsiksi. Se ei ollut mikään helppo tehtävä opettajistossa, jossa oli niin monta eriävää mielipidettä, Mutta arvaan, että se sovinnollinen henki, mikä silloin vallitsi molempain kieliryhmien välillä, teki hetken erittäin sopivaksi esittää ehdotuksia. Ehdotus saavutti yksimielisen kannatuksen." Tässä ilmenee Werkon pyrkimys kieliryhmien välisen vastakkainasettelun tasoittamiseen, mikä myöhemminkin oli hänen toimintansa ohjenuorana. Werkko oli perustavan kokouksen puheenjohtaja ja hänet valittiin sääntöjä laativaan toimikuntaan, jonka työssä hän oli aktiivisesti mukana. Sääntöjä valmisteltiin perusteellisesti ja vasta 1891 ne lähetettiin kouluylihallitukseen lausunnon saamista varten. Tässäkin yhteydessä ylihallitus oli sitä mieltä, että viralliset kokoukset ovat riittäviä yhdyssiteitä kansakoulunopettajille, millä perusteella senaatti epäsi säännöiltä vahvistuksen. Myönteiseen tulokseen johti kuitenkin Helsingissä 1892 viritetty aloite, jossa taas Werkko, nyt pääkaupunkiin siirtyneenä, oli aktiivisesti mukana. Ei tosin kouluylihallitus nytkään pitänyt opettajien yhdistystä tarpeellisena, mutta katsoi, että kun aloite "on lähtenyt lämpimästä harrastuksesta kansakoulun asian edistämiseksi", siihen voisi suostua. Senaatti vahvistikin 1893 "Suomen kansakoulunopettaja- ja naisopettajayhdistyksen säännöt". Hänet valittiin uuden yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Merkittäviä kansakoulunopettajien tietoisuuden kohottamisessa olivat yliopiston ns. lomakurssit, kesäyliopiston edeltäjät. Kansakoulunopettajat olivat enemmistönä lomakurssien osallistujissa. Ensimmäisten lomakurssien yhteydessä 1894 järjestetyssä opettajien kokouksessa Werkko piti laajan alustuksen, jossa mm. käsitteli opettajien yhteistoimintaa käyttäen vertailukohtana Saksan ja Pohjoismaiden kokemuksia. Samoilla lomakursseilla Mikael Johnsson (myöh. Soininen) piti huomattavia kasvatusopillisia luentoja, jotka toivat herbart-zilleriläisyyden Suomeen ja jotka sitten olivat hänen teoksensa "Yleinen kasvatusoppi" runkona. Muita Werkon aloitteita kansakoulualalla olivat mm. ehdotus yhteiskuntaopin ottamisesta kansakoulun opetusohjelmaan (1876). Hänen aatemaailmansa oli kansallinen mutta ei muusta maailmasta eristäytyvä, mitä osoittaa mm. se, että hän pyrki pohjoismaisten opettajien yhteistoiminnan synnyttämiseen, joka tosin suomalaisten osalta kilpistyi viranomaisten vastustukseen. Varattomien koululaisten kesävirkistykseksi hän ideoi kesäsiirtolatoiminnan. Hän myös alusta pitäen järjesti neuvottelukokouksia lasten vanhempien kanssa ja piti heille esitelmiä kasvatusopillisista kysymyksistä. Yleisemmän kansakoulua koskevan keskustelun ja tietoisuuden lisäämiseksi hän alkoi 1892 julkaista aikakauslehteä "Koti ja koulu", mutta se jaksoi ilmestyä vain yhden numeron verran. Uusi yritys "Aikakauslehti lasten vanhemmille ja kasvattajille" ilmestyi kolme vuotta (1896-1897) hänen toimittamaan ja välivuoden jälkeen vielä Wilho Reimanin toimittamana (1899). Werkko julkaisi myös Kansakoulukalenteria.
Huittisten jälkeen Werkon opettajanura jatkui Tuusulan Kellokoskella
1876-1880, jossa hän sai tutustua kouluoloihin tehdaspaikkakunnalla,
sitten kaupunkiympäristössä Turussa 1880-1888.
|
|
Alkuopetuksen ongelma |
|
Jo ensimmäisessä kansakoulunopettajan toimessaan Huittisissa Werkko tutustui kansakoululaitoksen suurimpaan puutteeseen, joka oli alkuopetuksen järjestämättömyys. Huittisissa hän pyrki korjaamaan tätä puutetta järjestämällä uudelleen pyhäkoulutoiminnan. Hänen toimestaan käynnistettiin neljä "kylä-sunnuntaikoulua", joissa opettivat palkattomat vapaaehtoiset, kirkonkylän poikakansakoululla jopa edistyneemmät oppilaat. Cygnaeuslaisen kansakoulun alkuvaiheissa alku- eli alkeisopetus jäi maaseudun osalta pahasti rappiolle. Kansakoululaitosta perustettaessa alku- tai alkeisopetus, siis peruslukutaidon ja kristinopin perusteiden opettaminen, jätettiin tarkoituksella kodin ja kirkon vastuulle. Periaatteellisten ristiriitojen takia Cygnaeus ei halunnut olla tekemisissä kirkon johtaman alkuopetuksen kanssa. Sekä Cygnaeuksen että muidenkin kouluteoreetikkojen mielestä pikkulasten olisi tullut saada alkeisopetus, mm. lukutaito, lähinnä kodissa, yleensä äidiltä, papiston valvonnassa ja mahdollisesti kirkollisen kiertokoulun avustamana. Vasta sitten lapsen piti tulla kansakouluun. Kansakoulu ei siis ollut tarkoitettu aivan pienille lapsille. Todellisuudessa lukutaidon alkeetkin jäivät usein saamatta ja lapset tulivat kansakouluun ilman oletettuja alkeistietoja ja -taitoja. Nuorena opettajana Werkko joutui alkeisopetusasiassa kiistaan kansakoulun tärkeimmän vaikuttajan Uno Cygnæuksen kanssa. Werkko halusi, että alkuopetus järjestettäisiin kunnolliselle tolalle ja luovuttaisiin kuvitelmasta, että "kotikoulut" voisivat valmentaa lapsia kansakouluun. Alkukoul ujen opettajille olisi hänen mielestään pitänyt järjestää pätevää opetusta, jopa omia seminaareja. Cygnæus puolestaan vastusti kaikkia pyrkimyksiä alkuopetuksen saattamiseksi järjestelmälliseen muotoon, koska hän pelkäsi, ei ehkä aivan aiheetta, että sitä käytettäisiin varsinaisen kansakoulun vahingoksi: helposti ruvettaisiin ajattelemaan, että mihin "ylhäisempiä kansakouluja" tarvitaan, jos joka paikassa on "pikkukouluja". Cygnæus pelkäsi, että alku- tai pikkukoulut tungettaisiin kodin ja kansakoulun väliin, mistä seuraisi kansakoulun näivettyminen. Alkuopetuksen kohentaminen oli 1800-luvun lopun suuri kansanopetuksellinen kiistakysymys, jossa sekaantuivat niin aatteet kuin henkilösuhteetkin tavalla, joka johti, ainakin Cygnæuksen eläessä, lähes täydelliseen umpisolmuun. Werkko oli kuitenkin niitä harvoja, jotka jo Cygnæuksen eläessä pyrkivät etsimään käytännöllistä ratkaisun alkuopetuksen vaikeaan ongelmaan, nimittäin alkeisopettajien koulutukseen. Siirryttyään opettajaksi Tuusulan Kellokoskelle Werkko (ei enää Wickström) perusti 1879 valmistuslaitoksen, jossa annettiin kolmikuukautisia kursseja alkeisopettajille. Toiminta loppui kuitenkin pian Werkon siirryttyä opettajaksi Turkuun. Alkuopettajien koulutus pysyi kuitenkin Werkon mielenkiinnon kohteena. Vuonna 1896 hän perusti Helsinkiin ns. esiseminaarin eli kierto- ja pikkukoulunopettajien valmistuslaitoksen, jossa valmistettiin oppilaita myös kansankoulunopettajaseminaarien pääsytutkintoihin. "Werkon seminaarissa" valmistui lähes 1000 nuorta naista ja miestä. Mitä ilmeisimmin oppilaat myös pitivät arvossa opettajaansa. Werkko on kirjoittanut laitoksensa 20-vuotishistoriikin (1916). Johtajan tehtävästään Werkko luopui 1918.
Werkko oli alkuopetuksen alalla kurssiensa, esiseminaarinsa, kokous- ja
järjestöaloitteidensa sekä julkaisutoimintansa ansiosta keskeinen henkilö.
Hän julkaisi alkuopetuksen alalta haastavia pamfletteja, oppikirjoja ja
aikakauslehteä "Alempi Kansanopetus" 1905-1917 (jatkui eri henkilön
toimittamana 1918-1824 nimellä "Alkuopetus" ja vielä 1925 nimellä
"Kansakoulu ja alkuopetus"). Huomattava merkitys alan itsetunnon
kohottajana oli myös hänen toimittamansa alku- ja kiertokoulumatrikkeli .
Werkko teki jo 1890-luvun alkupuolella aloitteita alkukoulunopettajien
yhteisen järjestötoiminnan aikaansaamiseksi. Järjestäytyminen tapahtui
sitten 1907.
|
|
Kansanopisto |
|
Yksi Werkon merkittävimmistä kiinnostuksen kohteista oli kansanopisto. Hän ei tosin itse koskaan tehnyt käytännön työtä kansanopistojen parissa, mutta hän oli, Yrjö Koskisen jälkeen, varhaisimpia niistä, jotka toivat tämän koulutusmuodon julkisuuteen. Hän oli niin huomattava asiantuntija alalla, että hänen 1893 kutsuttiin Lahden kansanopiston johtoon, mutta hän ei ottanut tehtävää vastaan. Werkko on itse kuvaillut kansanopistoharrastustaa Kirjastolehdessä 1920 seuraavasti: "Viime vuosisadan 1860-luvun lopulla sain sattumalta käsiini erään vihkon Kasvatusopillista aikakauskirjaa, missä m.m. oli seminaarinjohtaja K. G. Leinbergin esitelmä Tanskan kansanopistoista. Se esitelmä minua miellytti. Tosin olin silloin vielä siksi nuori, etten vielä voinut täysin tajuta näiden opistojen isänmaallista ja kansallista merkitystä etenkin Suomen kansalle. Kasvatusopillisessa yhdistyksessä syntyi esitelmän johdosta mielenkiintoinen keskustelu, mikä saattoi näiden laitosten tarkoituksen entistä selvemmäksi. Yrjö Koskinen tämän johdosta julkaisi Kirjallisessa Kuukauslehdessä kirjoituksia kansanopistoista, etenkin silmällä pitäen kansanopistojen aikaansaamista Suomeen. Muistaakseni hän oli ensimmäinen, joka käytti 'kansanopisto' sanaa, mikä sitten jäi kieleemme; muutenkin hänen kirjoituksensa olivat täydentäviä ja valaisevia. Mutta vaikka innostus kansanopistoasiaan oli suuri, ja suuria toiveita oli siihen kiinnitetty, niin asia aivan odottamatta melkein raukesi moneksi vuodeksi. Niin suuri valtava aate vaati aikansa. Ainoastaan sivistyneissä oli innostus herännyt. Asia, joka koski ennen kaikkea varsinaista kansaa, oli tälle vielä varsin vieras. Tarvittiin herättäjiä, innostuksen lietsojia. Julkisuudessa puhuttiin kansanopistoista kymmenen vuoden kuluessa varsin vähäsen. V. 1878 ollessani opettajana Kellokoskella selveni minulle, miten tärkeä kansanopistolaitos olisi todellakin meidän kansallemme. Olihan jo vuosikymmen kulunut siitä, jolloin Suomen kansanopiston syntysanat lausuttiin. Oli nyt jo aika jatkaa keskustelua, ettei kansanopistoaate peräti jäisi unholan helmaan. - Karlstadissa (Ruotsissa) ilmestyi Kansanopetuksen viikkolehti (Veckoblad för Folkundervisningen). Lehden sisällykseen olin mielistynyt. Se oli vaihteleva lehti omalla alallaan, sisältäen kirjoituksia Ruotsin, Norjan ja Tanskan maista. Että Suomenkin kansanopetus tulisi lähemmin tunnetuksi sanotuissa maissa, tarjouduin lähettämään lehteen Suomen kansanopetusta koskevia kirjoituksia ilman nimimerkkiä. Viikkolehden toimittaja, seminaarin johtaja Albrekt Segestedt otti kiitollisuudella vastaan kirjoitukseni. Sanottu lehti muisti myös kansanopistoa kirjoituksilla. Sen johdosta kirjoitin toimittajalle kysyen, voisiko hän hankkia lähteitä ja yleensä kansanopistokirjallisuutta. Ensitilassa hän lähetti minulle hyvin arvokasta kansanopistokirjallisuutta. Hän oli asian johdosta ryhtynyt kirjeenvaihtoon pyytäen kansanopistojen vuosikertomuksia eri maista. Mainitsi eteviä teoksia tällä alalla, mitkä tilasin kirjakaupoista. Kun olin hankkinut sanotut teokset, kävin Helsingissä tapaamassa maisteri Antti Almbergia (Jalavaa) ja ilmoitin hänelle aikovani julaista kirjoitussarjan kansanopistoista Uudessa Suomettaressa, jos myönnettäisiin tilaa. Hän oli mielissään ja lupasi tehdä voitavansa, että asia siten tulisi tunnetuksi. Hänestä olisi tämä oivallinen keino saada asia uudelleen eloon. Miltei kaikille kirjoituksilleni U. S.:ssa annettiinkin huomattava sija; ne täyttivät useinkin pääkirjoituksen paikan. Vv. 1878-1881, joiden kuluessa julkaisin nämä kirjoitukset U.S. oli enin levinnyt suomenkielinen lehti maassa (painos nousi noin neljään tuhanteen). Kansanopistoasia tuli siten laajalti tunnetuksi eri kansankerroksissa suomenkielisessä väestössä. Viimeksimainittuna vuonna 1881 julkaisin 64 sivua sisältävän vihkon, johon merkittävimmät kirjoitukseni U.S.:sta olin ottanut. Vihon nimi oli: Pohjoismaiden kansanopistoista ja niiden perustamisesta Suomeen. Ensimmäisen kerran esitelmöitsin kansanopistoista eräässä kansanjuhlassa Tuusulan Järvenpään Nummella kesän aikana 1879. Puhdas tulo juhlasta määrättiin ensimmäiselle suomenkieliselle kansanopistolle Uudellamaalla. Kun Vihtiin oli saatu kansanopisto, niin kertynyt rahamäärä lähetettiin mainitun kansanopiston johtokunnalle. Kansanjuhlan toimeenpanijoihin kuului myös kansak. opettaja W. Koskela Pornaisista. Tähän juhlaan oli kokoontunut kuulijoita rajaseurakunnista, niinkuin Pornaisista, Mäntsälästä ja Kellokosken tehdasalueelta.
Kansanopiston asiaa ajoin seuraavina vuosina Sanomissa Turusta, Aurassa ja
joissakin muissakin lehdissä. Esitelmöitsin kansanopistoista Satakunnassa
ja Itä-Hämeessä yhteensä 3 kuukautta v. 1891. Näiden matkojen tulos oli
kirjanen: Keskusteluja kansanopiston asiassa; sen julkaisin salanimellä:
Kivenkääntäjä." (Kirjastolehti 1920, s. 95-96.)
|
|
Ehdottoman raittiuden puolesta |
|
Werkko oli jo varhain aktiivinen raittiustoiminnassa. Turussa hänestä tuli 1882 sikäläisen raittiusjärjestön puheenjohtaja. Toiminta Turussa oli menestyksekästä mutta ei ilman ongelmia. Werkko koetti pitää toiminnan kaksikielisenä ja uskonnollisesti vapaamielisenä joutuen taiteilemaan eri puolueiden välillä. Turkulaisessa raittiustoiminnassa oli vahva vapaakirkollinen elementti, mutta Werkko itse ei ollut vapaakirkollinen. Hänen vaikutuksestaan seura alkoi pitää ehdotonta raittiutta tavoitteenaan. Turun seura oli läänikohtainen keskusseurana ja se ulotti vaikutuksensa muillekin paikkakunnille, mm. Tampereelle, missä Werkkokin kävi puhumassa raittiusasiasta. Käänteentekevä oli Werkon järjestämä ensimmäinen yleinen raittiuskokous Turussa 1883. Tähän kokoukseen oli kutsuttu myös tunnettu helsinkiläinen raittiusjohtaja A. A. Granfelt, jolla oli tavoitteena organisoida koko maan raittiustoiminta fennomaanisen liikkeen valvonnassa. Turkulaisen kokouksen vapaakirkollinen luonne oli pettymys täysin evankelis-luterilaisen kirkon linjoilla olleelle Granfeltille, varsinkin kun vapaakirkollisuudella oli vahva ruotsinkielinen leima. Werkko kuitenkin Granfeltin tukemana esitti kokoukselle keskustelukysymyksen siitä, pitäisikö "perustaa yleinen raittiuden seura pääkaupunkiin, jonka toimikuntaan maamme raittiuden seurat valitsisivat asiaan kykeneviä ja harrastavia henkilöitä". Keskustelukysymys ei sillä kerralla saavuttanut menestystä, mutta sillä oli merkitystä myöhemmän kehityksen kannalta. Raittiuskeskusjärjestön perustaminen otettiin esille Tampereen raittiuskokouksessa 1885. Asiaa valmistelemaan valittiin toimikunta, johon Werkko yhden alueellisen raittiusjärjestön johtajana kuului. Hänet valittiin tekemään sääntöehdotusta uudelle raittiuden keskusseuralle. Granfeltilla oli kuitenkin toisenlaiset tavoitteet: hän halusi, että mitään uutta keskusseuraa ei perustettaisi vaan muut raittiusseurat yhdistyisivät hänen johtamaansa helsinkiläiseen Raittiuden Ystäviin. Päällimmäiseksi kiistakysymykseksi muodostui kysymys suhtautumisesta ehdottomaan raittiuteen eli absolutismiin, jota kaikki muut paitsi helsinkiläinen seura kannattivat, mutta perimmältään oli kyse vallasta. Kiistojen ja kriisien jälkeen muut seurat taipuivat Granfeltin tahtoon ja siis liittyivät Raittiuden Ystäviin. Tämä päätös sinetöitiin 1888 Helsingin raittiuskokouksessa. Vastapainoksi Raittiuden Ystävätkin lähtivät ehdottoman raittiuden tielle. (Kuvausta ja analyysia raittiusliikkeen vaiheista ks. Sulkunen: Raittius kansalaisuskontona) Werkosta tuli maan raittiuskeskusjärjestön sihteeri yhdeksäksi vuodeksi. Tässä tehtävässä hän oli luonnollisesti läheisessä yhteistyössä A.A.Granfeltin kanssa. Erottuaan sihteerin toimesta hän oli vielä seuran keskushallituksen jäsen. Raittiuden Ystävät kutsuivat hänet kunniajäsenekseen v. 1904. Raittiusalallakin Werkolla oli runsasta julkaisutoimntaa, viitisentoista erilaatuista julkaisua, käännöksiä, esitelmiä, kokousselostuksia jne. Hän toimitti ainakin kahta raittiusaiheista kuukausilehteä : Suomen raittiuden lehteä vuosina 1883-1885 ja Suomen kristillistä raittiuslehteä 1910-1912 , kumpaakin 12 numeroa vuodessa.
Werkolla oli raittiustyössäkin omia painotuksia. Tällainen oli esim. jo
1880-luvulla kiinnostus tuoda kansainvälisen goodtemplar-raittiusliikkeen
toiminta Suomeen. Goodtemplarit olivat suljettu raittiusseura, jolla oli
omia rituaalinomaisia menoja. Liikkeen "salaseuramaisen" luonteen takia
viranomaiset estivät autonomian aikana goodtemplarismin tulon maahan ja
Turkuun jo perustetut loosit sulautuivat muuhun raittiustoimintaan. V.
1911 yritettiin taas perustaa goodtemplariloosi Helsinkiin, nimeltään
Imatra N:o 1, mutta viranomaiset kielsivät senkin. Tämä loosi oli valmis
antamaan kunniapaikan Werkolle. Vasta itsenäisyyden saavuttaminen teki
mahdolliseksi tämän raittiusliikkeen muodon asettumisen Suomeen. Mutta
eivät ainoastaan viranomaiset vaan myös monet suomalaiset raittiusliikkeen
harrastajat vastustivat goodtemplarismin tuloa Suomeen, koska sitä ei
pidetty "kansallisena". Granfelt ei kuitenkaan vastustanut
goodtemplarismia.
|
|
Mikä Werkko oli miehiään: tomistotyöntekijä vai itsenäinen toimija? |
|
Sulkunen (1986) luonnehtii Werkon toimintaa Raittiuden Ystävien sihteerinä täysin esimiehen, Granfeltin, ohjeista riippuvaisena kirjurina, tämän kuvauksen mukaan Werkko oli lähinnä toimistotyöntekijä. Sulkusen luonnehdinta on kuitenkin syntynyt rinnastuksesta Werkon seuraajaan Matti Heleniukseen, jonka renessanssihahmon rinnalla kuka tahansa, jopa Granfelt, näyttää harmaalta rivityöntekijältä. On vaikea uskoa, että Werkko, joka aiemmin oli syytänyt ideoita ja pannut niitä myös toimeen, olisi yhtäkkiä nutistunut hiirulaiseksi. Sulkusen mukaan Werkon luonnekuvaksi A.A. Granfeltin kanssa käydyn kirjeenvaihdon perusteella "hahmottuu vilpitön ja uuttera, hieman hätiköivä, hieman liian kiireesti eteneväja liian moniin kysymyksiin tarttuva idealisti, joka oli itse tietoinen puutteistaan ja heikkouksistaan. Nöyryyteen - jopa nöyristelevyyteen saakka hän käyttäytymisellään ilmensi tietoisuutta omasta sosiaalisesta asemastaan ja omista tiedollisista rajoistaan; ellei hän sitten näennäisellä nöyryydellään ja alistuvuudellaan peittänyt sisintä ylpeyttään ja katkeruuttaan parempiosaisia kohtaan." Tässä on varmasti perääkin, mutta ei koko totuus. Granfeltin suhteen Werkolla saattoi olla uskollisen, mutta liiankin innokkaan aseenkantajan rooli, mikä lähtökohtaisesta alistumisesta huolimatta johti törmäyksiin, jotka säännönmukaisesti johtivat Granfeltin mielenmukaisiin ratkaisuihin. Werkon suhtautuminen Granfeltiin tulee kuitenkin nähdä aikakauden säätyrakenteen valossa: Granfelt oli aatelinen, mikä on vaikuttanut muiden suhtautumiseen häneen. Werkolla oli joka tapauksessa pitkäjänteisyyttä, joka tasapainotti tuhlailevaa idearunsautta, hän ei vain ideoinut vaan toteutti itsenäisestikin hämmästyttävän monia ehdotuksiaan ja tartutti aloitteellisuutensa myös toisiin. Werkon loppumattoman ideointikyvyn ja toimintatarmon vastapainona oli muutamia seikkoja: alhaisempi säätytausta ja vähemmän sukutaustaan ja tuttavuuteen perustuvia suhteita hallinnossa, yliopistossa ja kirkossa vaikuttaviin piireihin kuin vanhoihin sivistyssukuihin kuuluvilla, yliopiston käyneillä fennomaanisilla johtajilla, eikä tietenkään myöskään samoja taloudellisia mahdollisuuksia (Sulkunen 1986). Toisaalta hänen aatemaailmansa oli muotoutunut suureksi osaksi Jyväskylän seminaarissa. Helsingin fennomaanijohtajien ja Jyväskylän seminaarin, erityisesti sen ensimmäisen johtajan Uno Cygnæuksen, välillä oli vakavia ristiriitoja. Werkko omaksui kyllä suomalaiskansallisen herätyksen, mutta hänen aloitteissaan ja kirjoituksissaan näkyy selvänä myös puhtaalle poliittiselle fennomanialle vieraita cygnaeuslaisia piirteitä. Tällainen oli mm. pyrkimys kaksikielisiin ratkaisuihin turkulaisessa raittiusyhdistystoiminnassa samoin kuin opettajien yhteistoiminnassa.
Monissa asioissa, kuten erityisesti raittius- ja kirjastoaloilla, Werkko
oli selvästi toisen viulun soittaja, kun kyse oli vaikuttavista
ratkaisuista ja määräysvallasta, mutta oli aloja, joilla hän saattoi toimia
ilman, että fennomaaniset johtajat pistivät nenänsä liian syvälle
ratkaisuihin. Tällainen ala, jonka piirissä toimiessaan Werkko ehkä
vaikutti ratkaisevimmalla tavalla, oli erityisesti alkuopetus.
Werkon monialaisuus, joka jopa ylitti ja ehätti edelle läheisen johtohahmon
A.A. Granfeltin toimintatarmon, johti Werkon myös granfeltilaiselle
keskittämiselle vieraisiin alakohtaisiin, itsenäisesti toimiviin
aloitteisiin. Tällaisia oli mm. ehdotus Kansanvalistusseurasta erillisen
Kirjastoseuran perustamiseksi, joka torjuttiin kansakirjastonhoitajien
kokouksessa 1892 melko äkkiväärästi (tästä lisää alempana).
Werkolla oli jatkuvana pyrkimyksenä vaikuttaa laajalla yhteiskunnallisella
tasolla kansanvalistuksen hyväksi. Merkittävä osa tässä toiminnassa oli
tilasto- ym. tietojen kerääminen yhteiskunnan toiminnoista niiden
kehittämistä varten. Werkko julkaisi sekä kansakoulu- että alku- ja
kiertokouluista ja niiden opettajista matrikkeleita (1893-94 ja 1909).
Samoin hän julkaisi sekä koulu- että kunnallisasioista kalentereita ja
vuosikirjoja. Ensimmäisessä opettajanpaikassaan Huittisissa Werkko 1874
käynnisti kunnianhimoisen hankkeen kansankirjastotoimintaa koskevien
tietojen keräämiseksi, mikä johti teoksen "Tietoja ja mietteitä Suomen
kansa- ja lasten-kirjastoista ynnä luku-yhdistyksistä ja luennoista vuoteen
1875" julkaisemiseen 1879. Kansankirjastoja koskevia tietoja ja tilastoja
hän keräsi ja julkaisi myös pariin otteeseen Kansanvalistusseuran
kalenterissa. Tuntien Werkon tietojen keräämisharrastuksen ja tilastojen
laatimisen ei ole suuri ihme, että hänen pojastaan Veli Verkosta tuli
tilastollisesti suuntautunut sosiaalisten ilmiöiden, kuten alkoholinkäytön
ja rikollisuuden, tutkija.
|
|
Kirjastot sydämen asiana |
|
Werkko on v. 1920 (s. 94-95) Kirjastolehdessä elävästi kertonut siitä, miten kirjastoasia tuli hänelle niin tärkeäksi ja miten hän sai ajatuksen ruveta ker äämään tietoja kirjastojen tilasta ja historiasta: "Ensimmäinen syy, miksi ryhdyin kansankirjaston asiaa ajamaan, oli tietysti sisäinen halu. Minä tunsin ikäänkuin kutsumuksen päästä elämässäni sille alalle. Mutta se harras halu ei minulle milloinkaan toteutunut. Siitä oli seurauksena, etten voinut kehittää kansankirjastoasiaa jo siitä luonnollisesta syystä, etten ollut tilaisuudessa omistamaan itselleni käytännöllistä kokemusta sanotulla alalla, enkä perehtymään maamme kansankirjastojen sisäisiin oloihin saavuttamani kokemuksen perusteella, mikä oli välttämätön edellytys, jotta olisin voinut ajaa sitä asiaa menestyksellä. Jotkut muutkin seikat siihen viittasivat, että kansankirjaston asia oli minulta ainaisesti suljettu. Palava halu asiaan syttyi minussa jo silloin, kun seminaarin toisella luokalla sain hoitaa Jyväskylän maaseurakunnan kansankirjastoa, mikä sijaitsi seminaarissa. Sanotun luokan oppilaat saivat vuoroon hoitaa kansankirjastoa. Tällä määräyksellä tarkoitettiin tietenkin, että seminaarista päästetty kansakoulunopettaja omistaisi ensimmäiset alkeet kansankirjaston hoidossa. Jos luokka oli suurlukuinen, niinkuin tavallisesti toinen luokka vielä oli, niin harjoitus oli varsin vähäinen. Mutta olihan se toki parempi, kuin ei mitään. Jotenkin tähän aikaan sain käsiini Edouard René Laboulaye'n teoksen 'Kansantajuisia esitelmiä'. Niistä on ennen muita mainittava esitelmä 'Kansankirjastoista'. Se herätti minussa entistä suurempaa harrastusta asiaan. Suomensin esitelmän ja lähetin sen Uudelle Suomettarelle julkaistavaksi. Esitelmä näki päivän valon suomenkielisenä v. 1873 kesäkuun 9 p:nä pääkirjoituksen paikalla. Esitelmä pidettiin jo 55 vuotta sitten, mutta se on minun mielestäni vielä tänä päivänä paikkansa täyttävä. Se pysyy kiinteästi aineessaan, mutta siitä huolimatta se lähentelee raittiusesitelmääkin. Kävin välistä kesänaikana 1873 kotikaupunkini Helsingin kansankirjastossa (tavallisesti sitä kutsuttiin 'lainakirjastoksi'). Luin 'Kirjallisesta Kuukauslehdestä' arvostelun professori O. E. Hjeltin teoksesta: 'Den veneriska sjukdomens utbredning i Finland' (Kuppataudin levenemisestä Suomessa). Arvostelun oli kirjoittanut Yrjö Koskinen. Sen johdosta ajattelin: kun tuollaisesta asiasta on hankittu tietoja, niin paljoa pätevämmillä syillä olisi hankittava tietoja maamme kansankirjastoista, jo oli siis se tuuma toteutettava. Sentähden ryhdyin sittemmin keräilemään tietoja maamme kansankirjastoista." Werkon resignoitunut huokaus sen johdosta, että hän ei koskaan päässyt ammattimaisen kirjastonhoitajan uralle saa kaikupohjaa siitä, että yritystä häneltä ei puuttunut. Hän haki tuloksetta kolme kertaa Helsingin kaupunginkirjaston hoitajan ja kerran amanuenssin virkaa. Ensimmäisen kerran hän haki viransijaisuutta Valfrid Vaseniuksen erottua v. 1880 alussa. Virkaan valittiin yllättävästi neiti Matilda Svinhufvud, vaikka hakijoina oli kirjastoalalla ansioituneita henkilöitä, kuten Werkko ja Anton Gustaf Keldan Viipurista. Uudestaan Werkko haki virkaa 1889, mutta hävisi kirkkaasti toiselle kansakoulunopettajalle E. J. Valbäckille (joka oli jo virkaa hoitanut). Kolmas epäonnistuminen 1892 oli ymmärrettävin, koska silloin viran sai Yliopiston kirjaston amanuenssi, fil.kand Hugo Bergroth. Werkko haki 1890 myös kirjaston toisen amanuenssin virkaa, mutta silloin toimen sai Emmi Hertz. Kirjastoalalla näyttää sukupuolten tasa-arvo toteutuneen ainakin jossain määrin jo 1800-luvulla. (Tietoja Helsingin hauista: Hirn1998.) Yksi Werkon epäonnistumisen syy oli varmasti akateemisen oppiarvon puute, mutta ei se täysin selitä asiaa, koska ilman tutkintoa otettiin sekä miehiä, naisia että muita kansakoulunopettajia. Suurin syy lienee puoluepolitiikka: fennomaanisesti (vaikkakin maltillisesti) asennoitunutta Werkkoa ei haluttu kaupungin palkkalistoille. Näistä vaiheista ei tietenkään vielä tiedetty mitään 1870-luvun puolivälissä, jolloin Werkko käynnisti kansankirjastoja koskevien tietojen keräysoperaation. Silloin Werkko olivielä Huittisissa kansakoulunopettajana. Samoihin aikoihin oli Kansanvalistusseura (KVS) perustettu ja siitä tiedotettiin lehdistössä. Samoissa Uuden Suomettaren numeroissa (144/9.12.1874), joissa kerrottiin KVS:n synnystä ja painettiin seuran ohjelmanjulistus, julkaisi myös Werkko (allekirjoituksena kuitenkin vielä K. J. Wickström) vetoomuksen "Kunnioitettavalle yleisölle". Sen alussa hän viittaa Kansanvalistusseuran syntymiseen: "Yleisesti nähdään nykyään miten meidän isänmaassamme vallitsee suuri halu saada kansamme eteenpäin sekä henkisessä että aineellisessa katsannossa. Äsken on Kansanvalistus-seura Helsingissä ruvennut innokkaasti levittämään sivistyksen siemeniä kautta Suomen maan. Sitä ennen ovat monet muutkin seurat sekä kansakoulut edistäneet mainittua tarkoitusta. Tämähän on jo varma ja vakuuttava todistus, että Suomen kansa on kerran pääsevä sivistyneiden kansain lukuun, että se kerran on itselleen ammentava ne tiedot ja taidot, jotka välttämättömästi ovat tarpeen kansallisen sivistyksen saavuttamiseksi." Kirjoittaja kiinnittää seuraavaksi huomiota siihen tunnettuun tosiseikkaan, että kansakouluja oli tuolloin maassa valitettavan harvassa, "vaan useammassa kunnassa toki löytynee kansa- eli lainakirjasto. Näistä viimeksimainituista kuullaan yleensä sangen vähän". Syyksi kansankirjastojen vähäiseen julkisuuteen kirjoittaja arveli sen, että niitä pidettiin niin yksityisinä sivistyslaitoksina, että ei ole julkistettu tietoja niiden synnystä ja historiallisista vaiheista, "puhumatta niiden tilastollisista tiedoista". Kansankirjastojen vaikutus ei kuitenkaan ole vähäpätöinen: "Varma on, että kansakirjastojen menestymisestä kansakoulujen ja kaiken tulevaisen sivistyksen kukoistaminen maassamme melkoisesti tulee riippumaan." Ovathan kansakoulu ja kansankirjasto kuin saman äidin lapsia. "Samoin kun jokaista kansanvalistuksen ystävää huvittaa kuulla kansakoulujen vaiheista, samoin hän mielellään haluaa tietoja maamme kansakirjastoista, jos kohtakin vaillinaisemmassa muodossa. Siinä tarkoituksessa olen ryhtynyt toimittamaan teoksen suomen kielellä, joka sisältäisi historiallisia ja, jos mahdollista, myöskin tilastollisia tietoja maamme kansakirjastoista." Wickström kääntyi tietoja saadakseen yleisön, erityisesti kansakoulunopettajien ja pappien puoleen. Yrjö Koskinen ja "jotkut muut tunnetut kirjailijat" olivat jo luvanneet hänelle apunsa. Wickström lupasi lähettää jokaiseen pitäjään, kaupunkiin ja tehtaaseen kiertokirjeen tietojen toimittamista varten. Werkon vetoomuksen luki myös kunnallisneuvos Edvard Avellan Ahlaisissa. Hän oli jo parikymmentä vuotta aikaisemmin alkanut keräillä tietoja kansankirjastojen alkuvaiheista Suomessa ja tarjosi keräilemiään tietoja Werkolle. Werkko kävi häntä tapaamassakin Porin-matkallaan 1875. Avellan oli suunnitellut samantapaista teosta kuin Werkko oli kokoamassa. Avellan kehotti myöhemmin lähettämässään kirjeessä Werkkoa hankkimaan "mitä täydellisimpiä tietoja eri paikkakunnilta ennenkuin toimitatte kirjan painoon". Tämä oli kyllä melko vaarallinen ohje tämänlaatuisessa projektissa. Werkolta kului viisi vuotta ja valtavasti vaivaa teoksen tekemisessä. Ajatellen Werkon luonnekuvaa ja sitä, minkälaisia vaikeuksia ja ennakkoluuloja vastaan nuori tuntematon kansakoulunopettaja ilman akateemista oppiarvoa joutui sääty-yhteiskunnassa ponnistelemaan ja myös sitä traumaa, jonka kirjan nuiva vastaanotto hänessä synnytti, on valaisevaa Werkon lausuma Avellanista (koskien tämän kirjettä): "Selvästi uhkuu näissä riveissä Edv. Avellanin palava rakkaus kansankirjastoasiaan, ja arvelen, että kansankirjastoasialle olisi ollut suurempi hyöty, jos hän olisi jatkanut loppuun kerran alottamaansa työtä. Hänen yhteiskunnallinen asemansa - sitähän siihen aikaan silmällä pidettiin paljoa suuremmassa määrässä kuin nyt, vaikkemme, Jumala paratkoon, ole vielä siitä lähestulkoonkaan vapautuneet -, joka tapauksessa hänen personalliset suhteensa vaikuttavien henkilöiden kanssa, hänen syntyperänsä - hän oli tunnetun kirjailijan ja suomenkielentutkijan Kustaa Aadolf Avellanin poika - ynnä omistamansa kyky kirjottamaan sellaisia teoksia olisivat antaneet teokselle siihen aikaan toisen arvon." (Werkko on kuvaillut Avellanin apua, tietojen keruuta ja teoksen nuivaa vastaanottoa Kirjastolehdessä 1913 s. 21-24, 55-59 ja 97-100.) Werkon tavoitteena oli tehdä historiallinen ja tilastollinen esitys Suomen kansankirjastoista. Myöhemmissä muistelmissaan hän korostaa, että ensisijaisena tavoitteena oli historiallisten tietojen kokoaminen, vasta toissijaisena "esittää kansankirjastojen tila vuonna 1875". Työ oli yksilösuorituksena valtava eikä onnistunut täydellisesti edes tekijän mielestä, koska vastaajilta saadut tiedot olivat usein puutteellisia ja keskenään yhteensopimattomia. Werkko joutui julkaisemaan tiedot sananmukaisesti sellaisenaan. Kuitenkin se oli ensimmäinen yritys julkaista kattavasti tietoja kirjastojen todellisesta tilasta maassa. Myöhempien aikojen näkökulmasta on arvokasta, että eri puolilta maata tulleet kirjeet julkaistiin lähes sellaisenaan. Jos ne oli tiivistetty pelkiksi numeroiksi ja hävitetty, ei teoksesta saisi niin monipuolista ja yksityiskohtaista kuvaa kirjastojen vaiheista ja niistä olosuhteista, joissa ne toimivat. Täydellisempiä tilastoja koottiin kyllä myöhemmin, puhtaita tilastollisia katsauksia toimitti Werkkokin julkaistavaksi Kansanvalistusseuran kalentereissa 1890 ja 1896.
Se, ettei Werkko yhdistellyt tietojaan tilastolliseen muotoon, mainittiin
myöhemmissä arvioissa teoksen puutteena (esim. Schadewitzin teoksessa
Suomen kansankirjastot 1903, s. 14, sekin yhden tilastokampanjan tulosta).
Yrjö Koskinen esitteli Werkon teoksen Kirjallisessa Kuukausilehdessä (1879
n:o 8, s. 177-181) samassa arvostelussa toisen suurtyön, Vaseniuksen
bibliografian kanssa. Koskinen kiitteli paljon vaivaa vaatinutta teosta,
mutta rivien välistä voi lukea tiettyä harmistumista tilastollisen
yhteenvedon puuttumisesta. Koskinen on itse poiminut Werkon teoksesta
taulukon kirjastojen esiintymisestä Suomen pitäjissä; alaviitteessä
sanotaan: "Kirjastolla varustettujen kuntien lukua on toimitus itse
koettanut saada selville kirjantekijän ilmoitusten johdolla."
Suuren harmistuksen Werkolle aiheutti se, että hänen suurta vaivaa
aiheuttaneesta teoksestaan ei lehdistössä juuri puhuttu. Hän purki
loukattua mieltään Kirjastolehden artikkelissa 1913:
"(...) Tietojen saanti oli silloin paljon vaikeampaa kuin nyt. Sentähden
jäi teokseeni aukkoja. Mutta mitäpä tehdä, eihän se ollut toimittajan syy,
sillä monesta paikkakunnasta olivat tiedot puuttuvaisia; eihän toimittaja
niitä voinut täyttää. Ja minusta ei lainkaan ollut ihme, että yksityisen
henkilön hankkimat tiedot olivat jossain määrin vajavaisia. Nähtiinhän
virallisissa julkaisuissakin silloin monessa teoksessa yhtä paljon
puutteita, ellei enemmänkin. Valtiolla oli kyllä varoja hankkia tietoja
eri aloilta, vaikkei tietysti vielä kansankirjasto-alalle sen vaikutus
silloin ulottunut, mutta toisin oli yksityisen laita. Turhaa oli minusta
varustaa teosta tilastotauiluilla, juuri sentähden, että niissä olisi
tullut olemaan aukkoja, ja taulut siis olisivat kadottaneet merkityksensä,
sitä paitsi olisivat ne tuottaneet paljon lisäkustannuksia. Ehkä voinen
tämän yhteydessä mainita, mitä teokseni tuli maksamaan: painokustannuksiin
900 mk., kirjeenvaihtoon, kiertokirjeiden painattamiseen y.m. 500 mk., siis
yhteensä 1,400 mk., tuloja myydyistä kappaleista 700 mk., ja valtiolta 300
mk., yhteensä 1,000 mk., siis puhdasta rahallista tappiota 400 mk.,
puhumattakaan vaivoista. Tässä en suinkaan ole liikoja laskenut,
päinvastoin voivat tappiot olla hiukan suuremmat. Huolimatta useinmainitun
teokseni puutteista ei ankarimmankaan arvostelijan käyne väittäminen, ettei
sillä olisi edes jotain arvoa. Erehdyin suuresti kun arvelin, että kun
teos maamme kansankirjastoista, ensimäinen laatuaan, ilmestyy julkisuuteen,
kansankirjastoasia joutuu suuremman huomion alaiseksi, syntyy tästä
tärkeästä asiasta keskustelua, saadaan se uudestaan eloon herätetyksi j. n.
e. Kun teokseni ilmestyi v. 1879 maaliskuussa, niin Uusi Suometar, maamme
silloin enin levinnyt suomenkielinen lehti, mainitsee vaan lyhyesti, että
teos on uutteran työn tuote, siis uhrasi sille noin 3-4 riviä, aivan niin
kuin teoksille yleensä, kun painosta ilmestyvät. Kirjallinen Kuukauslehti
mainitsee kirjastani pintapuolisesti. Maamme muut sekä suomen- että
ruotsinkieliset lehdet olivat aivan ääneti. Se ei ollut hauskaa
kansankirjasto-asialle, vielä vähemmän tekijälle. Uuden Suomettaren
päätoimittaja maisteri V. Lounasmaa (Löfgren) lupasi eri kirjotuksessa
selostaa ja arvostella teosta. Lupauksen täyttämistä odotin pitkät ajat.
Kerran kävin sittemmin hänen luonansa saadakseni tietää, milloin arvostelu
joutuu päivänvaloon. Kun tulin hänen luokseen, otti hän minut, niinkuin
ainakin, ystävällisesti vastaan. Me olimme aina olleet hyviä ystäviä.
Silloin lukukinkeriasia niin valtasi hänen mielensä, ettei hän ollut
ennättänyt täyttää lupaustansa, vähän epätyytyväisenä vastasi, kun tuli
puhe kirjan sisällöstä, että 'olisi ollut teokselle ja teille
taloudellisesti eduksi, jos kirja olisi toimitettu tilastollisten taulujen
muotoon'. Siitä lähtein en enää käynyt hänen luonansa sen tähden, että
siirryin toiseen maakuntaan. Arvostelua en nähnyt sittemmin Uudessa
Suomettaressa enkä muissakaan lehdissä. Minusta oli erittäin valitettava
asia se, että Lounasmaa oli mainittuun aikaan, kuten olin huomaavinani,
niin kokonaan kiintynyt lukukinkeriasiaan, että unohti koko kirjastoasian.
Kirjastoasialle olisi ollut suureksi voitoksi, jos se silloin olisi
joutunut aktualiseksi. Silloin oli kansallinen innostus valtava.
Kansallisen aatteen edistämiseksi olivat kansalaiset silloin verraten
paljon uhrautuvaisia. Kansankirjastoasia kuuluu kieltämättä kansallisten
rientojen piiriin, ja kun se asia olisi silloin joutunut
päiväjärjestykseen, niin olisi asia paljon voittanut. Mutta niin ei käy
aina kuin arvellaan. Olinhan monenvuotisten ponnistusten kautta tehnyt
voitavani tässä tärkeässä asiassa, ja oli siis masentavaa, että asia jäi
jotenkin huomaamatta. Olen pysynyt pitemmän ajan omassa teoksessani
sentähden, että sekin vähän valaisee kansankirjasto-oloja niiltä ajoilta
kun se ilmestyi ja sen jälkeen." (Kirjastolehti 1913 s. 22-24.)
|
|
Mietteet kirjastoista |
|
Keräämänsä aineiston perusteella Werkko tuli teokseen liittämissään "Mietteissä" (joiden osia hän oli jo julkistanut aiemmin Uudessa Suomettaressa) siihen tulokseen, että kirjastojen tila oli maassa melko kehno: "Jos kohtakin kiitollisuudella täytyy mainita monen jalomielisen miehen ja naisen edistäneen kirjastojen levittämistä ja varttumista, täytyy toiselta puolen mielikarvaudella tunnustaa, että on sangen vähä tehty tässä asiassa, sillä kirjastojen edistäjäin lukumäärä on pieni. Pappi, opettaja tahi joku muu kansanvalistusta harrastava henkilö on etevimpäin talollisten kanssa koettanut levittää ja herättää halua kirjastoon, jotta seurakuntalaiset ovat ajaksi kirjastoa käyttäneet hyödykseen, mutta sittemmin on se riutunut."
Suurimman syyn kirjastojen rappiotilaan Werkko sanoo olevan
"seurakuntalaisten taitamattomuuden sisälu'ussa ja luetun selvässä
käsittämisessä. Tämä syy syntyy täysi-ikäisissä sentähden, että kansa vielä
pitää lukemisen jonakin raskaana taakkana; mieluummin se tahtoo kuulla."
Kansa eli siis vielä suullisen tiedonvälityksen maailmassa. Mutta
lukeminen ei ole pelkkä itseisarvo: "Ne harvat, jotka vähän lukemista
rakastavat, lukevat sentähden saadakseen jotakin lystiä nauttia ja
kuluttaakseen aikansa, vaan ei suinkaan oppiaksensa eikä tietoja
ammentaakseen. He usein tiedustelevat hauskoja kirjoja ja kun eivät saa
mielensä mukaisia, niin jättävät kaiken lukemisen." Tässä ilmenee
lukemisen ongelma: miten saada ihmiset lukemaan oikeita kirjoja; ja
nimenomaan kirjoja, sillä Werkko ei ole oikein tyytyväinen siihen pieneen
ryhmään, joka on "ikäänkuin valtiollisesti herännyt ja lukee siis
mieluisesti sanomalehtiä". He kun lukevat puoluelehtiä, jotka
"polemiseeraavat ja ilmoittavat uutisia" eikä tällaisia lehtiä useinkaan
osata lukea "ajatuksella ja erottamisky'yllä". Niinpä "täytyy suuresti
surkutella, että todellista lukuhalua - ja siis luku-taitoa - on vielävähän
olemassa. Varsinkin ilmestyy lukuhalun puutetta ijäkkäämmissä henkilöissä,
joiden harvoin nähdään kirjoja lainaavan." Tällainen suhtautuminen
sanomalehtiin on tietenkin vähän paradoksaalista, kun suomenkielisen
lehdistön syntyä oli pidetty ensiarvoisen tärkeänä kansalliselle
liikkeelle. Samoin Werkko itse piti lukuyhtiöitä eli lukusaleja, joissa
nimenomaan luettiin sanomalehtiä, tärkeinä palvelumuotoina ja oli ollut
perustamassa sellaista heti ensimmäisen tilaisuuden tullen Huittisissa.
|
|
Tutkimuksia kansankirjaston asiassa |
|
Laajemmin Werkko palasi kirjastoasiaan vasta 1890-luvun alussa. 1892 hän julkaisi pamfletin "Tutkimuksia kansankirjaston asiassa" avatakseen keskustelun kirjastoasian kehittämisestä. Hänellä oli tunne, että kirjastoasia oli Kansanvalistusseurassa jäänyt toisarvoiseen asemaan ja kuitenkin oli tärkeää, että vastuu kirjastojen kehittämisestä olisi selkeästi olemassa jollakin instituutiolla. Pamfletista oli ilmestynyt jo 1890 otteita Uudessa Suomettaressa (117/23.5., 118/24.5.1890), joihin jo sisältyi ehdotus "yhteisestä johdosta kansakirjastoillemme", mutta tuolloin Werkon mukaan johto olisi voinut vielä jäädä KVS:lle. Hän terävöitti kantaansa sen jälkeen, kun KVS:n juhlakokouksessa ei ehditty keskustella hänen virittämästään keskustelunaiheesta: "Ajan vähyys oli siihenkin syynä". Vuoden 1892 pamfletissa, jonka Werkko julkaisi Turussa kesällä 1892 (kansakoulukokouksen yhteydessä) järjestettyä kansankirjastonhoitajien kokousta varten, olevissa kirjoituksissa hän ehdotti Kansanvalistusseurasta riippumatonta kansankirjastoseuraa, koska ei ollut tyytyväinen KVS:n tapaan hoitaa kirjastoasiaa. Ristiriita syntyi asioiden käytännön hoitamisesta: kirjastoasia tuntui hukkuvan muun toiminnan alle. Suuressa seurassa kirjasto oli vain yksi monista edistettävistä asioista tai oikeammin sanottuna seuralla oli vain yksi suuri asia, suomenmielinen sivistys, jonka edistämiseen kaikkia muita asioita käytettiin. Werkko puhuu jo "Tiedoissa ja mietteissä" (1879) kirjastoaatteesta ja vuoden 1892 pamfletissa sekä "kirjastoaatteesta" (s. 29) että "kansankirjasto-liikkeestä". Tässä mielessä hän antoi kirjastotoiminnalle itsenäisemmän merkityksen kuin mitä se KVS:n piirissä saattoi saada. Turun kokouksessa, jonka organisaattori ja puheenjohtaja Werkko oli, erillisen seuran perustaminen torjuttiin, mutta Kansanvalistusseura ja sen sihteeri A. A. Granfelt ottivat haasteen tosissaan ja seura ryhdistäytyi kirjastoasioiden hoidossa. Perustettiin erillinen kirjastovaliokunta, joka keskittyi kirjastojen asioihin. Werkko oli monta vuotta tämän valiokunnan aktiivinen jäsen. Muun toiminna ohessa hän esitti, että 1895 juhlittaisiin J. Pynnisen kirjoitusten 50-vuotispäiviä, jotta sillä keinoin voitaisiin nostaa kirjastoasia julkisuuteen. Juhlinnan yhteydessä kerätyistä varoista muodostettiin Juho Pynnisen rahasto, josta tuettiin kirjastoja. Kansanvalistusseura myös kunnioitti toimeliasta Werkko kutsumalla hänet kunniajäsenekseen seuran 50-vuotisjuhlassa 1924. Hänen kunniakseen perustettiin "Kaarle Werkon rahasto" alkupääomana 25000 mk.
Kaarle Werkon työn ja merkityksen arviointi on vielä kesken. Hänen
elämästään ja toiminnastaan ei ole edes tehty kunnollista
kokonaiskatsausta. Sellaisen tekeminen olisi palvelus
kulttuurihistorialliselle tutkimuksellemme. Sattuvasti tiivisti tuntematon
nekrologin kirjoittaja Helsingin Sanomissa 10.1.1926: "Kaarle Verkko oli
maamme uutterimpia ja hartaimpia työntekijöitä kansanvalistustyön alalla."
|
|
Werkon teoksia ja aikakauslehtikirjoituksia (erit. kirjastoasiasta): |
|
|
|
Käytettyä kirjallisuutta: |
|
|
|
15.12.2000 |